NALLE
Österman

Spinal Tapin rumpali sen sanoi, "have a good time all the time." Nykyaika tuntuu tekevän sen vain ihan helvetin vaikeaksi. Silti on pakko yrittää, koska kuten toinen sanonta kuuluu, elämän tarkoitus on ikävän karkoitus.

Olen elämässäni heilunut siellä täällä joka säällä ja päällä jo pienestä pitäen, kuten oheisen kuvakarusellin fotot ehkä näyttävät. Jututtanut, bailannut, dokannut, röökannut, viettänyt upeaa laatuaikaa ihanien naisten kanssa, vetänyt materiaalia ja sekoillut enemmän kuin laki sallii saati määrää. Silti olen edelleen täällä.

Tätä kirjoittaessa olen ollut raittiina tammikuusta 2024. Miksi ihmeessä, saattaa joku kysyä. Siksi, koska kyllästyin olemaan se löysä ja tylsämielinen paska, jollaiseksi olin muuttunut. Joten piti tehdä korjausliikkeitä, koska eivät asiat itsestään muutu ellet muutu itse.

Silti olen näemmä näin 52-vuotiaana hengeltäni ja asenteeltani edelleen se sama pikkukundi, joka 15-vuotiaana päätti keplotella itsensä tapaamaan tuonaikaisen elämänsä sankaria Ozzy Osbournea tämän lehdistötilaisuuteen.

Ozzyn jälkeen erilaisia haastatteluja ja kohtaamisia on tullut lukemattomia lisää: Slayer, Rammstein, Slash, Andy McCoy, Alexi Laiho, Michael Monroe, Evan Seinfeld, Matti Nykänen, Teemu Selänne, Tarja Turunen, Lemmy, Jenni Vartiainen, Bruce Dickinson, Dave Mustaine, Ronnie James Dio, Entombed, The Hellacopters, Ville Valo, Meshuggah... Lista on pitkä kuin nälkävuosi, tajunnette kuvion. Se on varmaan lyhyempi, ketä EN ole tavannut.

Olen saattanut elää sellaista elämää, jollaisesta moni nuori on joskus mahdollisesti uneksinut, kunnes elämä, oppirahat ja aikuisuus tulivat väliin.

Silti elämääni näyttävät edelleen ohjaavan ne samat arvot ja asenne kuin pikkuskidinä: uteliaisuus, avoimuus, heittäytyminen, hauskanpito, suoruus, rehellisyys, tasa-arvo, seikkailunhakuisuus ja kunnioitus niille jotka sen ansaitsee. Kai tämä on jokin ADHD-juttu, en tiedä.

Mutta sen olen huomannut tässä tasapäistettyjen harmaiden hiirulaisten junttilassa jota Suomeksikin kutsutaan, että kaikki eivät aina todellakaan diggaa. Eivät silloin eikä varsinkaan nyt näinä kummallisina aikoina. Ja lopputulokset onkin nähtävissä, miten tällä maalla juuri nyt menee.

Kuten rakas oppi-isämme Lemmykin sen jo aikoinaan tiesi ja lauloi: "don't let the bastards grind you down", eli ei anneta kusipäiden voittaa.

Eihän? Vittu, EIHÄN!?!

Joten jos haluat tylsää, tasapäistettyä perseennuolentaa ja kuohittua löysää lässytystä itsestäsi tai edustamastasi artistista, löydät sen tekijän muualta kuin täältä.

Täältä löydät kaupallisten latteuksien ja ympäripyöreän lässytyksen sijaan sitä, mikä tekee elämisestä elämisen arvoista – eli humanistista intohimoa, välittämistä, rehellisyyttä ja rakkautta musiikkia, kulttuuria, taidetta ja elämää kohtaan.

Valintasi on vapaa.

Trummisen i Spinal Tap sa det, "have a good time all the time." Nutiden verkar göra det förbannat svårt. Men man måste försöka, för som ett annat ordspråk lyder, livets mening är tristessens förvisning.

Jag har hängt runt överallt i alla väder och tillstånd sedan barnsben, som karusellbilderna här bredvid kanske antyder. Intervjuat, festat, druckit, rökt, tillbringat underbar kvalitetstid med fantastiska kvinnor, tagit lite av varje och stökat till det mer än vad lagen tillåter eller föreskriver. Ändå är jag fortfarande här.

När detta skrivs har jag varit nykter sedan januari 2024. Varför i helvete, kanske någon undrar. Därför att jag tröttnade på att vara det slappa och ointressanta skitet jag hade blivit. Så det var dags att göra kurskorrektioner, för saker förändras inte av sig själva om du inte förändrar dig själv.

Ändå är jag, nu som 52-åring, till ande och attityd fortfarande samma lillepytt som vid 15 bestämde sig för att lirka sig in på Ozzy Osbournes presskonferens för att träffa sin dåtida livshjälte.

Efter Ozzy har det tillkommit otaliga intervjuer och möten: Slayer, Rammstein, Slash, Andy McCoy, Alexi Laiho, Michael Monroe, Evan Seinfeld, Matti Nykänen, Teemu Selänne, Tarja Turunen, Lemmy, Jenni Vartiainen, Bruce Dickinson, Dave Mustaine, Ronnie James Dio, Entombed, The Hellacopters, Ville Valo, Meshuggah... Listan är lång som ett hungerår, ni fattar grejen. Det är förmodligen kortare, vem jag INTE har träffat.

Jag tror att jag har levt ett sådant liv som många unga någon gång drömt om, tills livet, skolpengen och det där med att bli vuxen kom emellan.

Ändå verkar mitt liv styras av samma värderingar och attityd som när jag var lillkille: nyfikenhet, öppenhet, att våga kasta sig ut, ha kul, rättframhet, ärlighet, jämlikhet, äventyrslust och respekt för dem som förtjänar det. Det är väl något ADHD-grej det här, vet inte.

Men det har jag märkt i detta jämnade grå råttornas kälkborgarland som också kallas Finland, att alla verkligen inte gillar det. Inte då och definitivt inte nu i dessa märkliga tider. Och resultaten syns, hur det går för det här landet just nu.

Som vår käre läromästare Lemmy redan visste och sjöng: "don't let the bastards grind you down" — låt inte skitstövlarna vinna.

Eller hur? Fan, ELLER HUR!?!

Så om du vill ha tråkigt, utjämnat rövslickeri och kastrerat flamsande om dig själv eller artisten du representerar, hittar du den personen någon annanstans än här.

Här hittar du istället, till skillnad från kommersiellt skvaller och urvattnat flamsande, det som gör livet värt att leva — humanistisk passion, omtanke, ärlighet och kärlek till musik, kultur, konst och livet.

Valet är ditt.

The drummer from Spinal Tap said it, "have a good time all the time." The modern world seems hell-bent on making that as difficult as possible. But you have to keep trying, because as another saying goes, the meaning of life is the banishment of boredom.

I've been around in all weathers and all states since I was small, as the photo carousel here might suggest. Interviewed, partied, drunk, smoked, spent quality time with wonderful women, indulged in various substances and caused more trouble than the law allows or recommends. And yet here I still am.

As I write this, I've been sober since January 2024. Why the hell, someone might ask. Because I got tired of being the limp, dull-minded piece of shit I had become. Corrections needed to be made, because things don't change by themselves unless you change yourself.

And yet at 52, in spirit and attitude I'm still that same kid who at 15 decided to wangle his way into Ozzy Osbourne's press conference to meet the hero of his young life.

After Ozzy, countless more interviews and encounters followed: Slayer, Rammstein, Slash, Andy McCoy, Alexi Laiho, Michael Monroe, Evan Seinfeld, Matti Nykänen, Teemu Selänne, Tarja Turunen, Lemmy, Jenni Vartiainen, Bruce Dickinson, Dave Mustaine, Ronnie James Dio, Entombed, The Hellacopters, Ville Valo, Meshuggah... The list goes on like a famine year, you get the picture. It's probably shorter, the list of people I haven't met.

I seem to have lived the kind of life that many young people have dreamed of at some point, before real life, hard lessons and growing up got in the way.

And yet my life still seems to be guided by the same values and attitude as when I was a kid: curiosity, openness, throwing yourself in, having fun, straight talking, honesty, equality, a hunger for adventure and respect for those who deserve it. Maybe it's some ADHD thing, I don't know.

But what I've noticed in this levelled-down land of grey mediocrity that also goes by the name of Finland, is that not everyone digs it. They didn't then and they certainly don't now in these strange times. And the results are plain to see in how this country is doing right now.

As our dear teacher Lemmy already knew and sang: "don't let the bastards grind you down" — don't let the arseholes win.

Right? Fucking right.

So if you want dull, sanitised arse-licking and neutered lukewarm mush about yourself or the artist you represent, you'll find that person somewhere other than here.

What you'll find here instead, in place of commercial platitudes and wishy-washy mush, is what makes life worth living — humanist passion, care, honesty and love for music, culture, art and life itself.

The choice is yours.